Seminaarinmäki
Vanha Seminaarinmäki
Vuonna 1863 perustettu Jyväskylän seminaari toimi ensimmäiset vuotensa vuokratiloissa nykyistä Cygnaeuksenpuistoa ympäröivissä kortteleissa. Seminaarin perustaja Uno Cygnaeuksen haaveena oli rakennuttaa seminaarille erillinen rakennuskokonaisuus saksalaisten esikuvien mukaisesti maaseutumaiseen ympäristöön Tourujoen laaksoon. Hanketta lähdettiin toteuttamaan 1870-luvun lopulla kuitenkin lähemmäs keskustaa, niin kutsutulle Harjupellolle ja sen läheisille alueille. Rakennukset suunniteltiin yleisten rakennusten ylihallituksessa.
Harjumaisemaan vuosina 1879–1883 valmistuneet korkeat tiilirakennukset olivat visuaalinen maamerkki pienen puutalokaupungin laidalla. Seminaarirakennusten kokonaisuus käsitti viisi punatiilirakennusta, kuusi puurakennusta, kahdeksan ulkorakennusta sekä kivisen pajan. Rakennukset sijoiteltiin maaston muotoja noudattaen, mikä poikkesi pohjoismaisesta seminaarirakentamisesta. Vastaavanlaiseen toimintaan tarkoitettuja rakennuksia ei Suomessa ennestään ollut, joten rakentamiselle haettiin esimerkkiä muusta koulurakentamisesta ja tiilikasarmiarkkitehtuurista. Rakennukset edustavat uusrenessanssia, mutta niissä on nähtävissä vielä empireajan vaikutteita. Jyväskylän seminaarin rakennukset ja ainutlaatuinen maisemapuutarhamainen puisto toimivat esikuvina seminaarirakentamiselle Suomessa.
1800-luvun rakennuksista on nykyään jäljellä viisi tiilirakennusta, kaksi puurakennusta, paja sekä riihi. Jyväskylän seminaarin rakennuksista koostuva vanha Seminaarinmäki muodostaa alueen rakennushistoriallisen perustan, jota täydentämään valmistuivat vuosisadan vaihteessa voimistelusali Ryhtilä sekä piirustus- ja veistosalirakennus Villa Rana. Lisätilaa toivat 1950-luvulla Alvar Aallon modernit korkeakoulurakennukset ja 1970-luvulla Arto Sipisen suunnittelemat kirjasto-, hallinto- ja taideaineiden rakennukset.
Historica (H), Constantin Kiseleff 1881
Historica valmistui Jyväskylän seminaarin naisosaston päärakennukseksi, jossa järjestettiin suurin osa seminaarin naisosaston opetuksesta. Yläkerrassa sijaitseva juhlasali oli naisosaston arvokkain tila, jossa juhlittiin kevät- ja joulujuhlat sekä pidettiin päivittäiset aamuhartaudet.
Opetusharjoittelua varten perustettu tyttömallikoulu ja myöhemmin kasvatusopillisen korkeakoulun harjoituskoulu toimivat myös osittain näissä tiloissa. Rakennuksen päädyssä ylhäällä on edelleen kello, jolla oppilaita kutsuttiin seminaarin aikana oppitunneille. Rakennus peruskorjattiin moderniin asuun 1960-luvulla ja uudelleen vuosina 1997–1998, jolloin sen ullakkokerrokseen rakennettiin lisätilaa opetukselle ja näyttelytoiminnalle.
Educa (D), Constantin Kiseleff 1881
Postikortti 1900-luvun alusta. Vasemmalla näkyvä sairashuonesiipi purettiin 1970-luvun alussa.
Educa on alun perin seminaarin naisopiskelijoiden asuntolaksi eli internaatiksi valmistunut rakennus. Rakennukseen oli sijoitettu myös johtajattaren asunto, lastenseimi ja lastentarha, mallikouluinternaatti, opettajattarien asuntoja sekä erillinen sairashuonesiipi. Educa toimi asuntolana 1950-luvulle saakka, kunnes Alvar Aallon suunnittelemat korkeakoulurakennukset internaattirakennuksineen valmistuivat. Sen jälkeen rakennukseen sijoittuivat Suomen ensimmäinen kasvatustieteen laitos sekä psykologian ja erityispedagogiikan oppiaineet. Opetus- ja kokoustilat on nimetty rakennuksessa asuneiden ja työskennelleiden seminaarin opettajattarien mukaan.
Educan ja yliopiston kirjaston välisellä alueella sijaitsee Harri Markkulan veistos ”Tulitanssi” (1991).
Oppio (O), Constantin Kiseleff 1882
Seminaarin johtajan virka-asunnoksi ja työtiloiksi valmistunut punatiilirakennus sijoitettiin keskeiselle paikalle Seminaarinmäellä. Rakennus toimi oppilaitoksen johtajan asuntona koko seminaarin toiminta-ajan. Koska Jyväskylä ei ollut tuon aikaisen Vaasan läänin pääkaupunki, oli seminaarin johtaja seudun korkein valtion virkamies, ja hänen asuintalonsa hienoine interiööreineen kuvasti hyvin tuota asemaa. Johtajan asuinhuoneiston parvekkeelta avautui kaunis näköala Jyväsjärven rantaan.
Oppiossa on sijainnut myös seminaarin kanslia, kirjasto ja miesopiskelijoiden asuntolahuoneita. Sota-aikana seminaarirakennukset toimivat sotasairaalana ja sotaväen majoituspaikkoina. Rakennukset olivat kuluneita jo ennen toista maailmansotaa, mutta esimerkiksi Oppion ensimmäinen peruskorjaus toteutettiin vasta 1960-luvun puolivälissä uusien korkeakoulurakennusten valmistuttua. Tässä vaiheessa uunilämmitys korvattiin keskuslämmityksellä. Vuoden 1999 peruskorjaustöiden yhteydessä toisesta kerroksesta paljastuivat johtajan entisen virka-asunnon seinien koristemaalaukset.
Seminarium (S), Constantin Kiseleff 1883
Seminaarinmäen korkeimmalla kohdalla sijaitseva Seminarium rakennettiin koko seminaarin päärakennukseksi sekä miesosaston opetustiloiksi. Kunnallistalon eli nykyisen kaupungintalon valmistumiseen (1899) saakka toisen kerroksen juhlasali oli kaupungin suurin. Salia voidaan pitää suomenkielisen koulu- ja joululauluperinteen syntymäpaikkana, sillä monet nykyisin hyvin tunnetut kappaleet, kuten P. J. Hannikaisen säveltämä ja sanoittama ”Joulupukki, joulupukki”,ovat saaneet siellä ensiesityksensä. Juhlasaliin sijoitettiin vuonna 1929 seminaarin musiikin lehtori Iivari E. Koskimiehen (1873–1929) rakentamat urut, jotka ovat edelleen paikallaan.
Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun ensimmäinen väitöstilaisuus järjestettiin juhlasalissa 12. toukokuuta 1949. Vuonna 2010 restauroitu juhlasali on edelleen suosittu väitössali. Jyväskylän yliopiston tiedemuseon kulttuurihistoriallisen osaston näyttelykeskus Soihtu avattiin vuonna 2013 rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen.
Tutustu Seminariumin vaiheisiin
Fennicum (F), Constantin Kiseleff 1883
Fennicum valmistui seminaarin miesosaston tiloiksi. Rakennuksessa on ollut muun muassa miesoppilaiden asuntola, luonnontieteen opetustiloja sekä poikamallikoulu eli harjoituskoulu. Seminaarin ajan luonnontieteenopetus jäi elämään rakennuksen vanhassa nimessä: Fennicum tunnettiin 1980-luvulle saakka nimellä Kilistiikka seminaarin luonnontieteen lehtori Ludvig ”Kili” Kiljanderin mukaan. Nykyään rakennuksen toisessa kerroksessa on Kiljanderin nimeä kantava luentosali.
Rakennukseen tehtiin 1920-luvun alussa kuusihuoneinen lisäosa, johon sijoitettiin luonnonhistorian ja maantieteen kokoelmat sekä poikaharjoituskoulun opetusvälineitä. Lisäosa purettiin 1950-luvulla korkeakoulun uudisrakennustöiden yhteydessä. Pitkään purku-uhan alla ollut Kilistiikka-rakennus kunnostettiin seminaarin aikaiseen asuun vuonna 1976. Rakennuksessa onkin säilynyt enemmän alkuperäistä ilmettä kuin alueen muissa Kiseleffin uusrenessanssirakennuksissa, joihin korjaukset tehtiin 1960-luvulla.
Ryhtilä (R), Ernst Theodor Granstedt 1895, laajennusosa Alfred Wilhelm Stenfors 1908
Voimistelusalirakennus valmistui seminaarin miesopiskelijoiden käyttöön. Aiemmin miesten voimistelutilana toimi seminaarin päärakennuksen eli Seminariumin juhlasali, vaikka tilan ei arvokkaan luonteensa vuoksi katsottukaan sopivan urheiluharrastuksiin.
Erillistä voimistelusalirakennusta jouduttiin anomaan Suomen senaatilta useita kertoja ja voimistelusalista ehdittiin tehdä kolmet piirustukset ennen kuin sen rakentaminen hyväksyttiin vuonna 1894. Rakennukseen tehtiin laajennusosa vuonna 1908 Alfred Wilhelm Stenforsin suunnitelmien pohjalta. Laajennukseen tulivat suihkuhuone eli ”ryöppyhuone” pukutiloineen sekä opettajainhuone. Se toimi alun perin myös seminaarin lääkärin vastaanottotilana, koska 1900-luvun alussa miesten voimistelun lehtorina oli lääketieteen kandidaatti Kalle Rikala. Ryhtilässä on uusrenessanssin ja uusgotiikan, laajennusosassa myös kansallisromanttisia tyylipiirteitä.
Rakennus nimettiin 1910-luvulla lehtori Arvo ”Ryhti” Vartian mukaan Ryhtiläksi. Vartia oli Suomen voimistelunopetuksen merkittävä kehittäjä, useiden ohjekirjojen laatija ja vuoden 1912 Tukholman olympiakisojen voimistelujoukkueen johtaja. Voimistelusalirakennusta käyttivät myöhemmin myös urheiluseurat, yhdistykset ja seminaarin suojeluskunta. Siellä järjestettiin lisäksi illanviettoja ja tansseja, joihin myös naisoppilaat ja opettajat saattoivat osallistua. Sotavuosina 1943–1944 Ryhtilään majoitettiin inkeriläisiä pakolaisia. 1950-luvulla valmistuneet Alvar Aallon suunnittelemat liikunta- ja urheiluhallit vähensivät Ryhtilän käyttöä. Rakennus toimi muun muassa tilapäisesti harjoituskoulun oppilasruokalana 1970-luvulla. Alkuperäistä asua ja käyttötarkoitusta tavoitellut entisöivä peruskorjaus valmistui vuonna 1981. Ryhtilä on toinen Seminaarinmäen kampuksella säilyneistä seminaarinaikaisista puurakennuksista. Rakennus toimii liikuntatilana edelleen.
Lisätietoa Ryhtilän historiasta on luettavissa rakennushistoriallisesta selvityksestä.
Vanha paja (I), Constantin Kiseleff 1883
Seminaarin miesosaston käsityön metallitöiden opetustiloiksi suunniteltu paja rakennettiin samanaikaisesti seminaarin punatiilirakennusten kanssa 1880-luvun alussa. Se sijoitettiin seminaarin päärakennuksen, Seminariumin, viereen. Paja oli miesosaston alueen reunimmainen rakennus – sen vierestä alkoi naisseminaarin alue. ”Paja on raja”, sanottiin, sillä seminaarin mies- ja naisopiskelijat eivät saaneet kulkea toistensa alueella ilman valvontaa.
Paja toimi metallityön opetus- ja työtilana vuoteen 1905 saakka, jolloin uusi piirustus- ja veistosalirakennus Villa Rana valmistui. Tämän jälkeen se toimi alueen huoltohenkilökunnan verstaana ja varastona. Paja muutettiin jatkosodan aikana sirpalesuojaksi. Samalla rakennukseen tehtiin eteistila. 1950-luvulta 1990-luvulle paja oli Rakennushallituksen Keski-Suomen rakennuspiirin käytössä muun muassa korjauspajana, kunnes se vuonna 1995 kunnostettiin yliopistoyhteisön hiljentymistilaksi ja nimettiin Vanhaksi pajaksi. Sisällä hiljentymistilan etuosan seinässä on käytetty Ylämaan spektroliittia. Lattia on Viitasaaren mustaa graniittia. Eteistilassa on tekstiilitaiteilija Jaana Koposen ryijy ”Neljä vuodenaikaa” (2010). Hiljentymistilan etuseinällä on tekstiilitaiteilija Outi Ahon villahuopalevystä valmistettu teos ”Rautaa takomassa” (2009), jonka teema heijastelee rakennuksen historiaa.
Puutarhurin talo (J), Constantin Kiseleff 1880, lisäosa Alfred Wilhelm Stenfors 1910–1911
Seminaarin johtajan asunnon Oppion viereen valmistui puurakennus johtajan leivin- ja pesutuvaksi sekä taloudenhoitajan asunnoksi. Kun taloudenhoitajan virka lakkautettiin vuonna 1900, rakennukseen muutti seminaarin puutarhanhoidon opettaja ja puutarhuri K. M. Ståhlberg perheineen. Tästä eteenpäin rakennus tunnettiin puutarhurin talona, ja siinä on asunut yhteensä seitsemän puutarhuria perheineen. Talon etupihalla sijaitsi lehtimaja, johon tuotiin kesäisin seminaarin kasvihuoneesta palmuja. Puutarhurin asuntoa laajennettiin vuosina 1910–1911, jolloin entisten kamareiden jatkoksi tehtiin yksi lisähuone, ja pohjakaava muuttui L-muotoiseksi. Laaja peruskorjaus toteutettiin vuonna 1961, kun rakennuksesta tuli korkeakoulun talousasioista vastannen Ensio Seieksen perheen koti. Seiekset olivat talon viimeisiä asukkaita ja he muuttivat pois vuonna 1975. Tämän jälkeen rakennus oli muun muassa yliopistoyhdistyksen kahvilaemäntien toimistona. Vuonna 1995 se jälleen peruskorjattiin yliopiston kokous- ja juhlatilaksi.
Seminaarin aikana alueelle valmistui kymmenkunta puurakennusta, joista jäljellä on puutarhurin talon lisäksi vain Ryhtilä. Puutarhurin talokin oli vähällä tuhoutua vuonna 2003, kun talon yläpohjassa syttyi salaman iskusta tulipalo. Vauriot jäivät vähäisiksi ja rakennuksesta saatiin pelastettua irtaimisto sekä taloon sijoitettu Eero ja Erkki Fredriksonin säätiön yliopistolle deponoima keskisuomalaisen taiteen kokoelma. Kokoelmaan pääsee tutustumaan tilauksesta.
Villa Rana, Yrjö Blomstedt 1902–1905
Seminaarin piirustus- ja veistosalirakennus valmistui parikymmentä vuotta ensimmäisten seminaarirakennusten jälkeen alueen aurinkoiselle etelärinteelle. Sen suunnitteli art nouveau -tyyliin seminaarin maantiedon, piirustuksen ja käsityön lehtori, arkkitehti Yrjö Blomstedt. Poiketen aiemmista seminaarirakennuksista piirustus- ja veistosalin julkisivut saivat rapatun pinnan sekä koristeellista ornamentiikkaa.
Piirustus- ja veistosalirakennukseen Blomstedt kiteytti taidekasvatusajattelunsa ytimen. Tavoitteena oli uudenlainen oppimisympäristö, jossa puutarha kasveineen, taide, kuvaamataidon ja käsityön mallikokoelma, käsikirjasto ja kansatieteellinen museo yhdessä muodostivat opiskelun ytimen. Oppilaiden oli tutustuttava ympäristöönsä ja tunnettava menneisyys. Piirustus- ja veistosalirakennuksesta muodostui kokonaistaideteos, jossa rakennus, sen interiöörit ja kalusteet olivat Blomstedtin käsialaa. Blomstedtin taidekasvatusajattelu sai vaikutteita 1900-luvun alun merkittävimmästä taideteollisuussuuntauksesta, englantilaisesta Arts & Crafts -liikkeestä, jonka päämäärät levisivätkin Suomeen etupäässä Blomstedtin välityksellä.
Rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin piirustussali sekä seminaarilaisten museo ja toiseen kerrokseen veistosali. Museoon seminaarin oppilaat kokosivat kansatieteellistä esineistöä kotiseuduiltaan. Piirustus- ja veistosalit saivat myöhemmin nimet Blomstedt ja Paulaharju Blomstedtin ja hänen oppilaansa, suomalaisen kansanperinteen suurkerääjän Samuli Paulaharjun mukaan. Rakennuksen nykyinen nimi Villa Rana on peräisin 1960-luvun lopusta ja perustuu ulkoseinien sammakkoaiheiseen ornamentiikkaan (lat. rana, sammakko). Rakennusta uhkasi purkaminen 1960-luvulla, mutta se pelastettiin ja peruskorjattiin yliopiston etnologian ja taidehistorian opetus- ja tutkimustiloiksi. Rakennus jäi pois yliopiston käytöstä ja Suomen Yliopistokiinteistöt myi rakennuksen vuonna 2016.
Taavettilan riihi, 1700-luku
Seminaarin rakennusten paikalla sijaitsi vielä 1800-luvulla Taavettilan talon Köyhälammen torppa. Torpan rakennukset hävisivät alueelta seminaarin rakentamisen yhteydessä. Seminaarinmäen kampuksen ja Seminaarinrinteen väliin jäi kuitenkin pieni riihi, joka todennäköisesti kuului Köyhälammen torpalle. Riihi sijaitsi samalla paikalla jo ennen Jyväskylän kaupungin perustamista vuonna 1837.
Vuonna 1910 seminaarilaiset muuttivat riihen museokäyttöön lehtori ja arkkitehti Yrjö Blomstedtin johdolla. Rakennusta alettiin kutsua Cygnaeus-pirtiksi Uno Cygnaeuksen syntymän 100-vuotisjuhlavuoden muistona. Rakennus muokattiin pohjalaiseksi pirtiksi ja sisustettiin sopivalla esineistöllä, kuten könniläisellä kaappikellolla ja verhoilla varustetulla sängyllä. Se muistuttaa kaupungin historiasta ja alueen maatalouskulttuurista ja on Jyväskylän kaupungin keskusta-alueen vanhin rakennus.
Riihen rakennushistoriallinen selvitys on luettavissa yliopiston julkaisuarkistossa.
Aallon kampus
Arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema korkeakoulurakennusten kokonaisuus rakentui Seminaarinmäelle ja sen viereiselle peltoalueelle vuosina 1954–1959. Alue täydentyi vuonna 1964 Ylioppilastalolla. Aallon suunnittelema kampus muodostuu lounaaseen päin avautuvasta hevosenkengän muotoisesta alueesta, jota ympäröivät vanhoihin Seminaarinmäen rakennuksiin sointuvat punatiiliset rakennukset. Alueen punatiilirakennuksia täydentää vuonna 1971 valmistunut vaaleaksi rapattu liikuntatieteellisen tiedekunnan rakennus. Keskellä kampusta sijaitsee urheilukenttä sekä sitä ympäröivä puistoalue, Aallon puisto, joka suunnittelultaan ja kasvillisuudeltaan edustaa 1950–1960-lukujen vaihteen puistosuunnittelun ihanteita.
Aallon kampus sai alkunsa Alvar Aallon voitettua kesäkuussa 1951 URBS-suunnitelmallaan arkkitehtuurikutsukilpailun, jossa tavoiteltiin ratkaisuja kasvavan Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun tarpeisiin. Aalto oli matkojensa ja opetustoimintansa kautta perehtynyt yhdysvaltalaisiin ja englantilaisiin yliopistokampuksiin. Hänen suunnitelmansa pohjautuukin angloamerikkalaiseen campus-ajatukseen, jossa eri toimintoja sisältävä rakennusten kokonaisuus on koottu avoimen kentän ympärille. Voidaan sanoa, että kampus-termi otettiin Suomessa ensimmäisenä käyttöön Jyväskylässä. Aallon kampus on kokonaisuus, jossa on viitteitä myös antiikin, keskiajan ja renessanssin arkkitehtuurista. Kohteissa on käytetty toistuvana teemana punatiiltä ja suuria nauhamaisia ikkunoita, joita täydentävät puiset yksityiskohdat. Rakennukset mukailevat maisemaa, ja luonto on tuotu sisätiloihin suurten ikkunoiden sekä ympäristöön asettuvien yksityiskohtien myötä.
Päärakennus (C), Alvar Aalto 1955
Aallon kampuksen näyttävin rakennus on päärakennus. Se on myös ensimmäinen Alvar Aallon suunnittelemista rakennuksista, jonka kaupungin suunnasta kampukselle tuleva vierailija kohtaa. Rakennuksen sijainnilla korkealla maastossa on korostettu sen asemaa yliopiston päärakennuksena. Päärakennus on jaettu käyttötarkoitustensa mukaisesti kahteen osaan: julkiseen juhlasaliosaan kahvioineen sekä hallinnolle ja opetukselle tarkoitettuun hallintosiipeen. Arkkitehtonisesti tärkeimmät tilat ovat lämpiö, juhlasali ja läpikulkuhalli. Pääsisäänkäynti johdattaa suoraan juhlasaliosan aulatilaan eli lämpiöön ja portaisiin, jotka johdattavat hieman ylempänä sijaitsevaan juhlasaliin.
Suuresta juhlasalista tuli heti sen käyttöönoton jälkeen suosittu juhlapaikka. Salia, joka oli tuolloin kaupungin ainoa suuri konserttisali, vuokrattiin paljon ulkopuoliseen käyttöön. Sali on mahdollista jakaa kahteen osaan esimerkiksi luento- ja tenttisalikäyttöä varten. Lämpiö, jota reunustavat vaatesäilytys ja kahvila, on harmoninen tila monine kiinnostavine yksityiskohtineen. Kahvio on sijoitettu muuta tilaa alemmalle tasolle, mikä luo yhdessä suurten ikkunoiden kanssa yhteyden päärakennusta ympäröivään luontoon. Kahvion alkuperäinen nimi onkin kaunista näköalaa merkitsevä Belvedere.
Vapaamuotoiseen ja pohjakaavaltaan viuhkamaiseen juhlasaliosaan yhdistyy suorakaiteen muotoinen hallinto-osa. Koko rakennuksen korkuisen läpikulkuhallin oli alun perin tarkoitus olla ainoa kulkuväylä Aallon puiston ja päärakennuksen edustan eli nykyisen Alvarin aukion välillä. Läpikulkuhallista johtavat portaat hallintosiipeen sekä toisen ja kolmannen kerroksen luentosaleihin, joissa muotoilu on Aallolle tyypillisesti yksityiskohtia myöten punnittua. Neljänteen kerrokseen valmistuivat ateljeemaiset tilat kuvaamataidon opetukselle. Niissä valo taittuu tiloihin korkealla olevien ikkunoiden kautta.
Aallon kirjasto, Alvar Aalto 1955
Päärakennuksen yhteydessä sijaitsee L-kirjaimen muotoinen, osittain maanpinnan alapuolelle sijoittuva kirjastosiipi. Kirjasto ei kuulunut Alvar Aallon vuoden 1950 kokonaissuunnitelmaan. Myöhemmin rakennettavalle kirjastolle oli kuitenkin varattu tila päärakennuksen yhteydestä, ja lopulliseen rakennussuunnitelmaan kirjastorakennus tuli mukaan. Fennicum-rakennus oli alun perin tarkoitus purkaa uuden rakennuksen tieltä, minkä vuoksi rakennukset sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan.
Kirjasto on versio Aallon Viipurissa kehittämästä perustasoltaan alas lasketusta ja ylhäältä luonnonvaloa saavasta kirjastotyypistä. Aalto sijoitti kirjaston lukusalin muuta tilaa alemmas omaksi syvennyksekseen. Lukusalia ympäröi portaittain nouseva kirjahylly- ja käytäväjärjestelmä. Näin lukusalista saatiin rauhallinen tila, jota oli lisäksi helppo valvoa. Maanpinnan alapuolelle sijoitettuun tilaan tulee kattoikkunoiden kautta epäsuora, tasainen luonnonvalo. Vastaavaa valaistusteemaa Aalto käytti useissa kirjastosuunnitelmissaan. Toteutunut Aallon kirjasto ei täysin vastannut arkkitehdin alkuperäisiä suunnitelmia, sillä sitä jouduttiin muuttamaan korkeakoulun kirjaston vaatimusten mukaiseksi. Alun perin viisitasoiseksi suunnitellut kirjahyllyt muutettiin säästösyistä kolmiportaisiksi.
Kirjastosiiven julkisivun tunnistettavin piirre on katos, jota kannattelevat valkoiset pilarit. Pylväskatos muodostaa jatkumon päärakennukseen ja katoksen päällä kasvava nurmikko luo yhteyden ympäröivään luontoon. Alvarin aukiolle avautuva kirjaston julkisivu on lähes ikkunatonta tiilimuuria. Ulkoarkkitehtuuriltaan konstailematon ja huomaamaton kirjastosiipi korostaa päärakennuksen arvoa. Vuosien 2015–2017 päärakennuksen ja Aallon kirjaston peruskorjauksessa lukusalin yläosan takaseiniä avattiin vastaamaan paremmin alkuperäistä suunnitelmaa.
Harjoituskoulu (X), Alvar Aalto 1954
Päärakennuksen viereen valmistui harjoituskoulu, jossa kasvatusopillisen korkeakoulun opiskelijat suorittivat opetusharjoittelunsa. Rakennus oli koulukäytössä vuoteen 2002 asti.
Rakennus avautuu leveänä U-muotona kohti urheilukenttää ja sen keskelle jää kentän suuntaan avautuva välituntipiha. Luokkahuoneiden suurten ikkunoiden kautta avautuu kauniit ja valoisat näkymät urheilukentän ja Mattilankadun suuntaan. Harjoituskoulu erosi aikansa koulurakentamisesta, sillä sen käyttötarkoituksen tuli palvella opettajankoulutusta. Rakennus oli luokkasoluihin perustuvalla tilajaottelullaan omana aikanaan edistyksellinen koulurakennus. Luokkahuoneet sijoiteltiin kolmen huoneen ryhmäksi kerroksittain, jolloin koulurakennuksille tyypillisiä pitkiä meluisia käytäviä ei muodostunut. Luokkahuoneiden muodossa oli lisäksi huomioitu opetusta seuraavat opettajakokelaat tekemällä heitä varten luokkien sivuseinille syvennykset. Jokaisessa solussa oli lisäksi oma porrashalli, opettajan ja opetusharjoittelijoiden huoneet, materiaalihuoneet sekä kritiikkihuoneet opetusharjoittelun arviointeja varten. Koulun rehtorin työhuone erottuu julkisivusta pilareiden kannattamana ulokkeena, jonne johti myös oma sisäänkäyntinsä harjoituskoulun ja päärakennuksen väliseltä ylätasanteelta. Työhuoneesta avautui hyvä näkymä välituntipihan tapahtumien seuraamiseen.
Päärakennuksesta johtaa harjoituskouluun sisäkautta kulkeva punatiilinen käytävä, jota pitkin opettajaopiskelijat kulkivat pitämään tuntejaan ja seuraamaan opetusta. Jännityksentäyteinen matka käytävää pitkin harjoitustunneille saattoi tuntua loputtoman pitkältä, joten opiskelijat nimesivät käytävän Via Dolorosaksi. Sen alapuolella olevan pohjakerroksen tilojen soitonharjoitushuoneet nimettiin Katakombeiksi.
Philologica (P), Alvar Aalto 1954
Philologica-rakennuksessa sijaitsi alun perin kasvatusopillisen korkeakoulun opiskelija-asuntola Naatti. Asuntolassa oli kolmessa kerroksessa yhteensä 80 kahden hengen huonetta, puolet nais- ja puolet miesopiskelijoille. 16 m2:n suuruisten huoneiden sisustussuunnitelmat tehtiin tarkasti harkiten. Naisten puolelle kalustus tilattiin Artekilta, miesten puolelle Helnolta. Syyksi mainittiin Artekin esteettisesti korkeampi laatu, jonka koettiin kalliimmasta hinnastaan huolimatta sopivan naisten huoneisiin. Esteettinen kokonaisuus oli muutenkin tärkeä: huoneissa ei ollut säilytystilaa ruualle, joten kylmäsäilytystä kaipaavia elintarvikkeita pidettiin ikkunalaudalla. Tapa koettiin sopimattomaksi ja rakennuksen ulkonäköä haittaavaksi – opiskelijat saivatkin siitä usein huomautuksia.
Asuntolan järjestyssäännöt olivat tiukat. Alkuvuosina samassa rakennuksessa asunut valvoja teki asukkaiden huoneisiin yllätystarkastuksia. Vieraita varten oli kysyttävä lupa, mikä koski myös aviopareja. Sukulaisvierailujen odotettiin tapahtuvan aulan seurustelutilassa. Tiukka valvonta saattoi myös tuntua turvalliselta. Naatti loi asukkailleen yhteisöllisyyden tunteen, olivathan opiskelijatoverit lähestulkoon kuin yhtä perhettä. Naatin asuntolatoiminta loppui 1970-luvulla, kun ensimmäiset opiskelija-asunnot valmistuivat Kortepohjan ylioppilaskylään. Rakennukseen sijoitettiin tilojen uudistamisen jälkeen yliopiston kielten laitokset.
Lozzi, Alvar Aalto 1954
Nykyinen opiskelijaruokala Lozzi peri nimensä vuonna 1937 toimintansa aloittaneelta ylioppilaskunnan kahvila-ravintolalta. Kasvatustieteilijä Johann Heinrich Pestalozzin mukaan nimen saanut alkuperäinen Lozzi toimi naisseminaarin vanhassa ruokalarakennuksessa. Lozzi oli ensimmäinen ja ainoa valtion tukema ylioppilasravintola ennen Helsingin yliopiston ylioppilasruokalan perustamista vuonna 1956. Ravintolatoiminnan lisäksi Lozzille sijoittuivat ylioppilaskunnan toimitilat ennen ylioppilastalon rakentamista.
Korkeakoulun opiskelijoiden ajateltiin ruokailevan pääasiassa Lozzilla, vaikka sen vieressä sijainneessa asuntolassa olikin pieni yhteiskeittiö muun muassa kahvinkeittoa varten. Lauantaisin opiskelijat kokoontuivat Lozzille aterioimaan ja kuuntelemaan suosittua Lauantain toivotut -radio-ohjelmaa. Lozzilla järjestettiin usein juhlatilaisuuksia, kuten pikkujouluja, vappujuhlia ja tanssiaisia - erityisen näyttäviä olivat ylioppilaiden vuosijuhlatanssiaiset. Juhlatiloina toimivat sekä suuri ravintolasali että sen vieressä sijaitsevat kaksi kerhohuonetta. Ravintolasalia pidettiin aluksi liian suurena, mutta pian kysyntä ylitti tarjonnan ja ravintola kävikin ahtaaksi.
Lozzi sijoittuu samaan rakennusketjuun Lyhdyn ja Philologican kanssa. Käynti toisen kerroksen valoisaan ravintolasaliin kulkee hämyisen eteishallin ja punatiilisen portaikon kautta. Luonnonvalo tulee ruokasaliin yläikkunoista ja terassille avautuvasta ikkunaseinämästä. Salin honkapuiset kattorakenteet, ovat sisätilojen vaikuttavimpia yksityiskohtia. Yhdessä tiilipintaisten seinien kanssa ne luovat saliin kodikkaan tunnun.
Lyhty, Alvar Aalto 1954
Opettajat saivat oman ruokalarakennuksen Lozzin yhteyteen. Päärakennuksen seremonia-aukion puoleisessa päädyssä sijaitsevan Lyhdyn tunnistaa graniittisten pilareiden jakamista laajoista ikkunapinnoista, joista valo loistaa pimeällä kuin lyhdystä. Rakennusta on ulkoapäin korostettu matalilla terassimuureilla. Pilareilla jäsenneltyjen ikkunapintojen ansiosta tila muistuttaa kreikkalaista temppeliä.
Lyhdyn sisäänkäynnin yhteydessä on takka, jonka ohi kuljetaan ruokasaliin. Lozzi ja Lyhty ovat valaistukseltaan samankaltaisia: hämärän aulan jälkeen sali avautuu valoisana ja ilmavana tilana. Lyhty jäi vähäiselle käytölle alkuperäisessä tarkoituksessaan eli opettajien ruokalana, ja siitä muodostui edustuksellinen kokous- ja juhlatila.
Lozzi ja Lyhty korjattiin alkuperäistä arkkitehtuuria kunnioittaen vuosina 2014–2015. Korjauksesta löytyy lisätietoa täältä.
G-rakennus, Alvar Aalto 1955
G-rakennus valmistui korkeakoulun henkilökunnan asuinrakennukseksi Seminaarinmäen kampuksen pohjoisnurkkaan, rauhalliseen ympäristöön vilkkaan kampuksen laidalla. Olemukseltaan vaatimaton, kaksikerroksinen pienkerrostalo suunniteltiin huolellisesti ja rakennettiin laadukkaista materiaaleista. Pohjaltaan suorakaiteen muotoinen talo käsitti valmistuessaan kahdeksan huoneistoa: kolme kaksiota ja viisi yksiötä, jotka oli tarkoitettu vahtimestareille, talonmiehille ja siivoojille. Ajanmukaisilla mukavuuksilla varustettuihin asuntoihin kuului keittiö tai keittokomero, vaatehuone sekä sisävessa. Sauna, pesu- ja pyykkitilat sekä varastot sijoitettiin kellarikerrokseen.
Rakennusta on myöhemmin muokattu ja asuntoja yhdistetty suuremmiksi. 1970-luvulla asuintilat muutettiin yliopiston vierasasunnoiksi. Vuonna 2006 ne peruskorjattiin työtiloiksi jolloin yliopiston tiedemuseon toimistot ja kuva-arkisto muuttivat rakennukseen. Peruskorjaus oli säilyttävä ja palauttava. Muun muassa materiaalit ja huonejako säilyivät mahdollisimman lähellä alkuperäistä.
Urheiluhallit (U), Alvar Aalto 1952–1955
Harjoituskoulu sai viereensä oman voimistelurakennuksen (U1) liikunta- ja juhlasalikäyttöön. Toinen urheiluhalli (U2) valmistui pari vuotta myöhemmin korkeakoulun voimistelusaliksi. Näiden väliin sijoitettiin lisäksi uimahalli.
Tilaratkaisuiltaan urheiluhallit ovat samankaltaisia toistensa kanssa. Korkeakoulun tarkoituksiin valmistunut urheiluhalli erottuu harjoituskoulun hallista valkoisella betonikatoksellaan. Harjoituskoulun voimistelusalirakennus puolestaan palveli näyttämöineen ja katsojaparvekkeineen myös harjoituskoulun juhlasalikäytössä. Ulkosivujen punatiili toistuu urheiluhallien sisällä lattioiden materiaalissa. Sisätiloissa on käytetty lisäksi puisia yksityiskohtia sekä valkoisiksi maalattuja pintoja. Toiminnallisesti urheiluhallit ovat yksinkertaiset ja selkeät: pukeutumis- ja pesuhuoneet sijaitsevat sisäänkäyntikerroksessa ja kahteen osaan jaettava liikuntasali toisessa kerroksessa. Luonnonvalo pääsee saleihin ikkunoista, jotka on sijoitettu nauhamaisesti seinien keski- ja yläosaan.
Uimahalli, Alvar Aalto 1955
Uimahallia oli suunniteltu kaupunkiin jo 1930-luvulla, mutta 1950-luvulla uimahallihankkeen toteuttaminen tuli mahdolliseksi korkeakoulun laajenemisen yhteydessä. Uiminen katsottiin kansalaistaidoksi, ja valmistuneet kansakoulunopettajat pitivät usein kesäisin lasten uimakouluja, joten oli tarkoituksenmukaista vahvistaa opettajiksi opiskelevien uimataitoja.
Uimahalli kuului Aallon alueelle suunnittelemaan kilpailuehdotukseen, mutta se rakennutettiin erillisenä hankkeena. Rakennuttajaksi ja omistajaksi päätyi ylioppilaskunta, joka toimi hankkeen osalta tiiviissä yhteistyössä korkeakoulun ja kaupungin kanssa.
Pian kävi kuitenkin ilmi, että kaikkia kaupunkilaisia palveleva, juuri valmistunut uimahalli oli liian pieni. 1950-luvun lopulla alkoi suunnittelutyö hallin laajentamiseksi. Samaan aikaan eduskunnassa käsiteltiin voimistelunopettajien koulutuksen aloittamista Jyväskylässä. Halliin haluttiin lisätä toimintoja: 50 metrin allas, kuntokoulu, erikoisaltaita, hyppytorneja sekä trampoliinihuone. Laajennus valmistui vuonna 1964. Alun perin tiiliset julkisivut saivat laajennuksen yhteydessä valkoisen pinnan, joten rakennus erottuu hyvin tiilipintaisten voimistelurakennusten välistä. Uimahallia laajennettiin vielä vuosina 1971 ja 1991. Nykyisin kaupungin omistama rakennus on nimeltään vesiliikuntakeskus AaltoAlvari.
Ylioppilastalo Ilokivi, Alvar Aalto 1965
Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun ylioppilaskunta alkoi 1950-luvun lopulla haaveilla omasta toimitilastaan. Talon rakentamiseksi järjestettiin erinäisiä tempauksia eli tärskyjä sisältänyt suurkeräys, jolla ylioppilaskunta sai tarkoitukseensa tukea noin 10 miljoonaa markkaa. Presidentti Urho Kekkosen suojelemaa tukikeräystä perusteltiin erityisesti opiskelijoiden kasvaneella asuntotarpeella. Loppujen lopuksi ylioppilastalohankkeesta toteutui useiden eri suunnitteluvaiheiden jälkeen vain osakuntasiiveksi alun perin tarkoitettu rakennus, joka tunnetaan nykyisin Ilokivenä. Osakuntien lisäksi rakennukseen muutti ylioppilaskunta eri toimintoineen.
Aluksi Ilokiveksi kutsuttiin vain sen suosittua ylioppilasravintolaa, joka toimi rakennuksen toisessa, myöhemmin ensimmäisessä kerroksessa. Nimi saatiin talon viereisessä metsikössä sijaitsevan jääkautisen siirtolohkareen mukaan. Seminaarin opiskelijoilla oli tapana käydä kivellä laulamassa keväisin, ja nykyisinkin sinne joskus päädytään ylioppilaskunnan kekkereissä jatkamaan perinnettä.
Ilokiven sisätilat ovat kokeneet Aallon kampuksen rakennuksista eniten muutoksia: opiskelijasukupolvet ovat halunneet tehdä talosta aina oman aikansa kuvastajan. Talon rakennusvaiheessa päädyttiin hyödyntämään kellarikerrosta sijoittamalla sinne kaupungin ensimmäinen keilahalli, joka purettiin vasta 1990-luvun alun peruskorjauksessa kulttuuritilan, ”mustan laatikon”, tieltä. Mustasta laatikosta tuli monitoimitila, jossa toimi anniskeluravintola, ylioppilasteatteri ja Kampus Kino -elokuvateatteri. Talossa tehtiin laaja, osittain palauttava peruskorjaus vuosina 2015–2016. Ravintolatoiminnan lisäksi Ilokivi on edelleen ylioppilaskunnan keskeinen kokoontumistila.
Liikuntatieteiden laitosrakennus (L), Alvar Aalto 1971
Liikuntatieteen opetus aloitettiin Jyväskylän yliopistossa vuonna 1963, ja liikuntatieteellinen tiedekunta perustettiin vuonna 1968. Tämän seurauksena uusi tiedekunta sai vuosikymmenen vaihteessa myös oman rakennuksensa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta on edelleen maamme ainoa.
Liikunnan rakennus rajaa Seminaarinmäen kampusta Keskussairaalantien puolelta, ja se on viimeinen Alvar Aallon toimiston toteuttama rakennus Seminaarinmäellä Aallon elinaikana. Vaikka rakennuksessa on yhteisiä piirteitä kampuksen muiden rakennusten kanssa, se myös eroaa niistä monin paikoin. Uimahallin tavoin se erottuu punatiilisestä rakennuskannasta valkoisella rappauksellaan ja tummapuitteisilla nauhaikkunoillaan.
Monimuotoisen rakennuksen tilat jakautuvat eri kokonaisuuksiksi. Pääsisäänkäynnin avarasta hallista alkavat pääportaat johtavat kahvilaan sekä toisen ja kolmannen kerroksen luentosaleihin ja hallinnollisiin tiloihin. Lämpiötiloissa on useita Alvar Aallon arkkitehtuurille tunnusomaisia piirteitä, kuten portaikolla yhdistyvät eri kerrokset ja sisääntulon osin sauvatiilillä päällystetyt pylväät, jotka jatkavat ulkokatoksen pylväiden teemaa. Ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin myös laboratoriotilat sekä pukuhuoneet, joista on pääsy liikuntasaleihin. Alun perin rakennuksessa sijaitsi laitoksen oma kirjasto, jossa nykyisin toimii Liikunnan oppimiskeskus.
Liikuntatieteellisen tiedekunnan laitosrakennuksella on liikuntatoimintaa ajatellen keskeinen sijainti, sillä kampuksen urheilukentän lisäksi sen lähellä sijaitsevat uimahalli ja urheiluhallit sekä Hippoksen liikuntapuisto.
E-rakennus, Alvar Aalto & Co 1989
Opettajankoulutuslaitoksen teknisen työn tilat sijoitettiin X-rakennuksen, eli entisen harjoituskoulun taakse valmistuneeseen E-rakennukseen. Rakennuksen on suunnitellut Alvar Aallon kuoleman jälkeen toimintaa jatkanut Arkkitehtitoimisto Alvar Aalto & Co.
Rakennuksen paikalla sijaitsi aikaisemmin korkeakoulun lämpökeskus, joka valmistui vuonna 1953. Keskuslämmityksen mahdollistavasta lämpökeskuksesta lämpö siirtyi putkitunnelin kautta alueen rakennuksiin, jotka tätä ennen lämmitettiin puu-uuneilla. Lämpökeskus oli rakennuksena matala ja melko huomaamaton, mutta se erottui muista rakennuksista korkean neliöpohjaisen savupiippunsa vuoksi. Kaukolämmön myötä lämpökeskuksesta tuli 1960-luvun lopulla tarpeeton, ja se purettiin vuonna 1988. Lämpökeskuksen vieressä G-rakennuksessa asuneilla vahtimestareilla oli lyhyt matka lisätä lämmityspuita lämpökeskuksen uuniin.
Seminaarinmäen täydennysrakentaminen
Vuoden 1965 laki korkeakoululaitoksen kehittämisestä sai aikaan vilkkaan korkeakoulurakentamisen ajanjakson. Yliopistorakennusten suunnittelun tavoitteeksi asetettiin monikäyttöisyys ja muunneltavuus, ja rakentamisessa tuli huomioida tarkoituksenmukaisuus, toimivuus ja taloudellisuus.
Seminaarinmäen vanha alue täydentyi 1970-luvulla neljällä arkkitehti Arto Sipisen suunnittelemalla rakennuksella. Kirjastorakennus ja hallintorakennus valmistuivat vuonna 1974 kaupungin puoleisen sisääntuloväylän yhteyteen. Vuonna 1976 vanhojen seminaarirakennusten joukkoon valmistui lisäksi kaksi humanististen tieteiden laitosrakennusta: Musica musiikin laitokselle ja Athenaeum kirjallisuuden, taiteentutkimuksen ja puheopin oppiaineille. Sipisen suunnittelemat rakennukset heijastavat vahvasti aikansa näkemyksiä Suomen valtion rakentamisesta.
Aallon kampuksen rakennusten yksilöllisestä ja veistoksellisesta ilmaisusta siirryttiin Sipisen myötä konstruktivistiseen rakennustyyliin. Konstruktivismissa rakenteelliset ratkaisut näytettiin myös ulospäin, mikä näkyy rakennusten julkisivujen ruudukkomaisessa jäsentelyssä. Kompakti, laatikkomainen muoto ilmentää 1970-luvun ja miesiläisen (arkkitehti Mies van der Rohea mukaileva tyyli) arkkitehtuurin ihanteita: järjestelmäarkkitehtuuria, yleispätevyyttä, anonyymia suunnittelijaa ja muuntojoustavuuden pyrkimyksiä. Rakentamisen esikuvat olivat teollisia, mutta Sipisen rakennuksissa on teollisen rinnalla käytetty yhä käsityötä: julkisivujen tiiliverhoukset on muurattu käsin.
Sipisen suunnittelemien rakennusten asemointia kokonaismiljööseen on pidetty onnistuneena. Ne sijoittuvat samaan koordinaatistoon kuin vanhempi rakennuskanta ja lomittuvat niihin myös mittasuhteiltaan – kattokerrokset eivät kohoa seminaarirakennusten yli. Rakennusten tiiliverhous ja julkisivujen siniset yksityiskohdat liittävät ne myös alueen traditioon. Pellitysten sininen väri on poimittu seminaarirakennusten katon räystäsfriisien koristeista. Kaikkien Seminaarinmäen punatiilirakennusten tiilet on valmistettu saman savialueen massasta.
Sipisen suunnittelemien Seminaarinmäen rakennusten rakennushistoriallinen selvitys on luettavissa yliopiston julkaisuarkistossa.
Kirjastorakennus Lähde, Bibliotheca, Arto Sipinen 1974
Kirjasto on Sipisen neljästä Seminaarinmäelle suunnittelemasta rakennuksesta suurin. Rakennuksen suunnitteluun toivat haasteita useat erikoistilat ja kirjaston vaatimat suuret varastotilat. Tilatarve ratkaistiin sijoittamalla kaksi varastokerrosta maan alle. Suunnittelussa oli otettava huomioon myös kirjaston kokoelmien jatkuva kasvu – tarpeen vaatiessa viereisen hallintorakennuksen tilojen katsottiin olevan mahdollinen kirjaston laajenemissuunta.
Kirjaston tilojen ryhmittelyssä pyrittiin eroon kirjastoarkkitehtuurille perinteisestä kolmijaosta, jossa lukusalit, henkilökunnan tilat ja kirjavarastot ovat toisistaan erillisiä. Niiden sijaan tilat ryhmiteltiin informaatiotiloiksi, lukutiloiksi, lähivarastoiksi, virkailijoiden työtiloiksi ja kaukovarastoiksi. Käyttäjät haluttiin lähelle kirjoja ja omatoimiseen tiedonhakuun kannustettiin sijoittamalla lähivarastot lukusalien yhteyteen. Lukutilojensa puolesta rakennus oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin tieteellinen kirjasto. Lukupaikkoja siellä oli valmistumisen aikaan 850 hengelle.
Vaikka 1970-luvun arkkitehtuurissa vallitsi tehokkuuden tavoittelu tilankäytössä, kirjasto on saanut korkean ja avonaisen keskushallin. Keskushalli on katettu teräsristikon kannattamalla valokatolla ja hallin ympärille sijoitettiin runsaina kasvavia viherkasveja.
Vuonna 2021 valmistuneen kirjastorakennuksen peruskorjauksen pääsuunnittelijana toimi Arto Sipisen poika, arkkitehti Ari Sipinen. Rakennuksen tilat muutettiin vastaamaan yliopiston nykyisiä tarpeita, mutta alkuperäinen värimaailma sekä sisääntuloaulan omaleimainen tunnelma ja valoikkunat säilytettiin.
T-rakennus, Tesaurus, Arto Sipinen 1974
T-rakennus valmistui samanaikaisesti kirjastorakennuksen kanssa. Rakennukseen sijoitettiin alun perin yliopiston hallinnollisesti tärkeimmät toiminnot. Sen neljännessä kerroksessa toimi rehtorin virasto. Samaan kerrokseen oli myös sijoitettu suuri kokoushuone, jossa muun muassa yliopiston hallintokollegio kokoontui. Hallinnollisesti tärkeästä käyttötarkoituksesta huolimatta T-rakennuksen ulkomuoto ei eroa Sipisen muista rakennuksista alueella. Rakennuksessa oli alun perin myös useita opiskelijoiden ja henkilökunnan käyttämiä tiloja, kuten kirjaamo ja opintoasiaintoimisto. Kellarikerroksesta johti maanalainen yhdyskäytävä kirjastoon. Vuoden 2013 peruskorjauksessa ulkoporrasta siirrettiin eteenpäin ja maantasoon tehtiin käytäväyhteys kirjaston ja T-rakennuksen välille. Tilaan sijoitettiin yliopistokauppa Soppi.
A-rakennus, Athenaeum, Arto Sipinen 1976
Humanististen tieteiden laitosrakennukset Athenaeum ja Musica valmistuivat kaksi vuotta kirjaston ja T-rakennuksen jälkeen. Ne olivat ensimmäiset humanistisen tiedekunnan käyttöön suunnitellut yliopistorakennukset. Taiderakennus Athenaeumiin tulivat tilat taiteen tutkimukselle, kirjallisuudelle sekä puheopille eli puheviestinnälle.
Rakennukseen tehtiin opetuskäyttöä varten erityistiloja. Taiteentutkimus sai rakennuksesta korkeat ateljeetilat suurine ikkunoineen, sillä opetukseen sisältyi menetelmäkursseja, joiden oli tarkoitus tutustuttaa opiskelijat taiteilijoiden käyttämiin tekniikoihin. Puheoppi sai rakennuksesta ensimmäiset tilansa. Sen erityistarpeet huomioitiin kellarikerroksen äänitysstudiolla ja editointihuoneella.
Rakennus peruskorjattiin vuosina 2017–2019. Nykyisin rakennus on yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitoksen henkilökunnan käytössä.
Musica, Arto Sipinen 1976
Musiikin rakennuksessa saman katon alle pääsivät musiikkitiede, musiikkipedagogiikka ja musiikkiterapia. Rakennuksen sijainti kampuksen reunalla nähtiin otollisena houkuttelemaan kaupunkilaisia yliopistolle esimerkiksi konsertteihin. Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan musiikkiluentosalin suunnittelussa huomioitiin kamarimusiikkisalin akustiset vaatimukset. Salin äänentoistolaitteet olivat aikansa huipputasoa.
Musica-rakennukseen sisällytettiin useita erikoistiloja, kuten musiikkiterapian observointitila, studiotilat ja soitonharjoittelutiloja. Harjoittelutilojen rakentamisessa otettiin huomioon äänieristys, jotta niissä olisi mahdollista musisoida ilman muihin tiloihin kantautuvaa häiriötä. Kolmanteen kerrokseen tuli musiikkikirjasto, jossa oli mahdollista kuunnella musiikkia kuulokkeilla tai erillisissä kuunteluhuoneissa.
Normaalikoulun alakoulu, Arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäki 2002
Vanhan harjoituskoulun viereiselle tontille Pitkäkadun varteen valmistui vuonna 2002 uusi koulurakennus Normaalikoulun käyttöön. Aallon kampuksen yhteyteen liittyvä kolmikerroksinen rakennus toteutettiin arkkitehtuurikilpailun voittaneen Arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäen suunnitelman mukaisesti. Uuden koulurakennuksen sijoittaminen Seminaarinmäelle ei alkujaan ollut itsestäänselvyys. Hyvällä suunnittelulla rakennus saatiin kuitenkin mahdutettua alueelle ja siten myös lapset ovat pysyneet osana kampuksen elämää.
Alakoulun käyttöön suunnitellussa rakennuksessa toiminta on jaettu luokka-asteiden mukaisesti omiin solumaisiin yksiköihinsä. Rakennuksen keskukseen on sijoitettu lasiseinäinen kirjasto, luonnontieteiden tila ja ruokala. Sisätiloissa on useista seinämaalauksista koostuva taideteos ”Maailmasta” (Kirsi Jokelainen ja Johannes Kangas, 2003), joka jatkuu koko koulun läpi. Koulu toimii edelleen harjoittelukouluna luokanopettajien ja aineenopettajien koulutusohjelmien opettajaopiskelijoille.
Opinkivi, Arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäki, 2003
Ylioppilastalon laajennus kuului Alvar Aallon alkuperäiseen suunnitelmaan. Rakentaminen lykkääntyi kuitenkin toistuvasti muun muassa siksi, että Aallon suunnitelmat rakennukseen sijoitettavista juhlatiloista ja kappelista eivät vastanneet ylioppilaskunnan tarpeita ja toiveita. 1980-luvun lopussa lisärakennussuunnitelmia jatkettiin uusien tilojen ja vuokratuottojen toivossa. Ylioppilaskunnan lisärakennus valmistui kuitenkin vasta vuonna 2003 taloudellisten ja kaavoituksellisten haasteiden vuoksi.
Ylioppilastalon laajennuksesta tuli Aallon suunnitelmaa suurempi, sillä haasteellisen rinnetontin koko rakennuspinta-ala saatiin lopulta käyttöön. Opinkivi-nimi viittaa paitsi rakennuksen käyttötarkoitukseen myös viereiseen Ilokiveen. Punatiilen käyttö liittää rakennuksen Seminaarinmäen kokonaisuuteen, mutta julkisivun laajat lasipinnat antavat sille 2000-luvun ilmettä.