Historia

Seminaarinmäki on Suomen ainoa täysin yhtenäisenä säilynyt historiallinen kampusalue, sillä kaikki muut kampusalueet ovat pirstaloituneet kaupunkirakenteen myötä. Lisäksi muista kampusalueista on tullut osa kaupunkirakennetta – joko koululaitokseen kuulumattomien uudisrakennusten myötä tai koulurakennusten siirtyessä palvelemaan muita tarkoituksia. Seminaarinmäen muusta kaupunkirakenteesta irrallaan pitäminen oli pitkälti seminaarin perustajan ja ensimmäisen johtajan Uno Cygnaeuksen (1810–1888) ansiota. Cygnaeuksen ihanteena oli maalaisseminaari, jossa opettajalaitos miellettiin erilliseksi kaupungin muista toiminnoista ja sijainnin tuli olla etäällä kaupungin ydinalueista. Seminaaria suunniteltiinkin alunperin etäämmälle kaupungin keskustasta.

Kuvien tiedot tulevat näkyviin viemällä hiiren kursori kuvan päälle. Mobiililaitteella ottamalla kuva esikatseluun (pidä hetki sormea/ kosketuskynää kuvan päällä).

SEMINAARINMÄEN KOULUPUUTARHAN SYNTY: Seminaarinpuisto

Jyväskylän opettajaseminaari oli Suomen ensimmäinen kansanopetuksellinen opettajaseminaari. Se aloitti toimintansa vuonna 1863, nykyisen Cygnaeuksen puiston alueella vuokrakiinteistössä. Suomen ensimmäinen valtiorahoitteinen koulupuutarha, eli Seminaarinpuisto, syntyi kun opettajaseminaarille ryhdyttiin rakentamaan uusia ja pysyviä rakennuksia harjupelloille Jyväskylän keskusta-alueen laitamille. Seminaarinmäen ensimmäinen rakennuskausi ajoittui vuosien
1879–1883 välille, jolloin Konstantin Kiseleffin suunnittelemat tiilirakennukset kohosivat Seminaarinmäen rinteisiin.

Opettajaseminaarin yhteyteen alettiin heti sen alkuvaiheilla suunnittelemaan myös koulupuutarhaa. Opetuksellisen funktion lisäksi puutarhaan kerättiin myös kasvikokoelmaa, joten kasvitieteellisestä puutarhan alkuvaiheet ulottuvat jo 1880-luvun alkuun. Ensimmäiset puutarhasuunnitelmat Seminaarinpuistolle laati silloinen Helsingin kaupunginpuutarhuri L.A. Jernström vuonna 1882. Valitettavasti alkuperäinen suunnitelma sekä siihen liittyvät kartat tai valokuvat eivät ole säilyneet. Alueella kuitenkin säästettiin alkuperäistä puustoa, ja omenatarhasta tuli suuri. Mäki-Mattiin päin tiedetään rakennetun korkean lauta-aidan, koska asuinalueella oli tuolloin rauhaton maine. Seminaarille myös luovutettiin harjun kupeesta metsä-, pelto- ja niittymaata hevosten laidunnukseen. Entisen Mattilan talon pelloille perustettiin mittavat viljelysmaat. Seminaarilla oli alusta alkaen ulkopuolista työvoimaa ja oma puutarhuri.

Alkuperäisen suunnitelman voidaan päätellä noudattaneen ainakin osittain saksalaisen Gustav Meyerin suunnitteluperiaatteita, sillä Jernströmillä oli ollut työnsä kautta yhteyksiä Saksaan ja Meyeriin. Saksassa olikin todellinen puistojen rakentamisbuumi 1800-luvun loppupuolella. Puistojen nousukauteen vaikuttivat etenkin porvariston makutottumukset ja kasvavista kaupungeista syntyvä tarve viheralueiden kehittämiselle. Meyerin näkemyksistä Seminaarinpuistoon kopioitui todennäköisesti ainakin maisemapuistojen suunnitteluperiaatteet ja -ihanteet. Puistosuunnitelmilla haluttiin luoda vapaamuotoisesti kasvavia maisemakokonaisuuksia, eräänlaisia ihannemaisemia, joissa tuli olla harmoniaa ja maalauksellisuutta. Puistoilla katsottiin olevan terveyttä edistävä ja esteettisesti kasvattava vaikutus – katsojaa oli tarkoitus johdatella sivistyneesti läpi levähdyspaikkojen ja polkuverkostojen.

Merkittävimpiä, jo kadonneita elementtejä alkuperäisessä Seminaarinpuistossa olivat ainakin valtavat marja- ja hedelmätarhat sekä näköyhteys Jyväsjärvelle, jonne puistosta johti koivukujanne. Jyväsjärven rannassa oli seminaarin uimahuone sekä venelaituri. Suuren hedelmätarhan tiedetään sijainneen nykyisen Lähde-rakennuksen paikalla.

Formaaleja elementtejä ei liene Seminaarinmäen maisemapuutarhassa ollut kuin aivan rakennusten läheisyydessä, missä koristekasveja ja kukkapenkkejä yleensä pidettiin osoittamassa maiseman hierarkiaa ja rakennusten arvokkuutta. Vuonna 1905 rakennetun jugend-henkisen Villa Ranan puutarhaan sen sijaan kuului muodollisempiakin elementtejä, kuten muotoonleikattuja pensaita.

Moirislampi, joka sijaitsi Seminaarinmäen kosteimmalla alueella, oli alun perin seminaarin rakennusvaiheen vesivarannoksi syvennetty kosteikko. Myöhemmin lampea kaivettiin suuremmaksi ja siitä muodostui suosittu seminaarin opiskelijoiden ajanviettopaikka. Lampi nimettiin Moirislammeksi muinaisen Egyptin makeavetisen tulvajärven, Moeriksen, innoittamana. Lammelle rakennettiin myöhemmin myös saari, huvimaja sekä siltoja. Lammella vietettiin erinäisiä juhlallisuuksia sekä vapaa-aikaa, ja naisopiskelijoiden nunnakulkueen saattoi nähdä kiertävän lampea. Lampeen tiedetään upotetun myös kurssikirjoja lukukauden päättyessä. Alkuperäinen Moirislampi täytettiin 1920-luvulla ja paikalle tehtiin palloilukenttä. Nykyinen Moirislampi sijaitsee kaupungin mailla, eri paikassa kuin alkuperäinen lampi.

SEMINAARIN KOULUPUUTARHA

Puutarhaopetus koulupuutarhan alueella ei alun perin ollut kovin suunnitelmallista, sillä seminaarissa keskityttiin enemmän käytännön puutarhatöiden opetteluun kasvitieteen opiskelun sijasta. Varsinaisen puutarhaopetuksen voidaan katsoa alkaneen 1890-luvulla, jolloin puutarhanhoito koki muutenkin nousukauttaan Suomessa. Puutarhaseuroja perustettiin, ja ensimmäistä suomenkielistä puutarhalehteä alettiin julkaista. Samalla kansakoululaitos kasvoi ja opetus alkoi muuttua suunnitelmallisemmaksi. 1900-luvun alkupuoliskolla koulupuutarha-aate oli Suomessa voimissaan ja hyötykasvien viljely muuttui Seminaarinmäelläkin suurimittaiseksi.

Parhaimmillaan Seminaarinmäen koulupuutarhan alueilla oli mm. yli 1 000 marjapensasta, suuret kasvimaat sekä tuottava hedelmätarha. Omenanviljelyä haluttiin Suomessa lisätä valtionkin taholta ja oppeja levittää ympäri maan myös seminaarin opettajien ja oppilaiden kautta. Seminaarimäen koulupuutarhan satoa käytettiin opettajaseminaarin keittiössä, mutta sitä myös myytiin Jyväskylän torilla. Myynnissä oli ainakin viherkasveja, hyödettyjä kukkasipuleita, marjoja, hedelmiä, vihanneksia, kukkakimppuja ja leikkokukkia sekä taimia ja kukkamultaa.

Seminaarinpuistossa sijaitsi myös kasvihuone 1880-luvulta 1960-luvulle asti. Alkuperäinen puurakenteinen kasvihuone purettiin 1900-luvun alussa, ja vuonna 1901 rakennettiin W. Polonin suunnitelmien pohjalta rakennettiin uusi kasvihuone, jota myöhemmin laajennettiin vuonna 1928. Seminaarin kasvihuoneessa kasvatettiin etenkin viherkasveja ja hyödettiin kukkasipuleita kukkaan talvikaudella. Viherkasveja kasvatettiin luokkahuoneisiin sijoitettavaksi sekä luonnontieteiden opetusmateriaaleja varten. Kasvihuone sijaitsi aina 1960-luvulle saakka Yrjö Blomstedtin suunnitteleman Villa Ranan puutarhassa. Kun puutarhaopetus loppui 1960-luvulla, silloin kasvatusopilliseksi korkeakouluksi muuttuneessa opettajankoulutuslaitoksessa, purettiin myös vanha kasvihuone. Tarkempi sijainti oli nykyisen Villa Ranan puutarhan muurin viereisellä rinteellä, alueen koillispäädyssä.

Suomen itsenäistymisen jälkeen luonnontieteiden opetus ja kasvitarhanhoito kuuluivat jo opetussuunnitelmiin. Seminaarinpuistossa oli tuolloin aktiivinen vaihe: esimerkiksi mehiläistenhoitoa kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä, ja alueen kasvilajisto monipuolistui. Seminaarinpuiston kukoistusajan voidaan sanoa olleen vuosina 1891–1934. Vielä 1930-luvulla puiston sanottiin olleen kaupungin kaunein ja sen hoitotaso oli hyvin korkea. Toiminnallisuus alettiin kuitenkin pikkuhiljaa näkemään puistojen yhtenä ydinarvona ja näiden toimintojen sijoittaminen alkoi vaikuttaa vanhan maisemapuiston rakenteeseen. Myös elintarviketuotannon lisääminen tuli yhä tärkeämmäksi 1900-luvun alkupuoliskolla koettujen nälkävuosien jäljiltä ja hyötykasvien viljely vei enemmän tilaa koristekasveilta.

KASVATUSOPILLISEN KORKEAKOULUN AIKA JA YLIOPISTO

Opettajaseminaari oli muuttunut ylioppilaspohjaiseksi kasvatusopilliseksi korkeakouluksi vuonna 1934 uudenlaisine tilatarpeineen. Sotavuodet 1939–1943 kohtelivat Seminaarinpuistoa karusti puutarhan jäädessä useaksi vuodeksi sota-aikana hoitamatta. Puutarhaa kuitenkin vielä kunnostettiin etenkin oppilastöinä, mutta 1950-luvulla alkanut lisärakentaminen entisille Mattilan talon pelloille päin muutti Seminaarinpuiston rakennustyömaaksi usean vuoden ajaksi. Vanhat kasvimaat ja puiset talous- ja asuinrakennukset purettiin pelloilta, ja kampuksen painopiste siirtyi uudelle Alvar Aallon suunnittelemalle kampukselle.

Aallon suunnitelmien mukainen muuri rakennettiin erottamaan vanha koulukasvimaa ja Villa Ranan puutarhassa sijainnut kasvihuone Aallon kampukselle johtavasta tiestä.

Kasvatusopillinen korkeakoulu muuttui yliopistoksi vuonna 1966. Tällöin opetustoiminta siirtyi kokonaan luokkahuoneisiin ja puutarhaopetus loppui. Kasvihuone Villa Ranan rinteestä purettiin vuonna 1969, ja vanha Seminaarinpuisto joutui sopeutumaan Aallon kampuksen suunnitelmiin. Jonkun verran hyötyviljelyksiä kuitenkin ylläpidettiin kampuksella aina 1970-luvulle saakka ja Seminaarinpuistoa hoidettiin tavanomaisen viheralueen mukaisesti, ilman opetustarkoitusta.

TÄYDENNYSRAKENTAMISEN AIKA

Vanhaa Seminaarinpuistoa pirstaloi myös 1970-luvulla tapahtunut lisärakentaminen vanhojen seminaarin rakennusten sekaan. Alun perin Alvar Aallon suunnittelema täydennysrakentaminen siirtyi Arto Sipiselle Aallon luovuttua paljon vastustusta saaneesta projektista. Myös Arto Sipisen suunnittelemat lisärakennukset kohtasivat runsaasti vastustusta ja syttyi niin kutsuttu puistosota, jossa mielipiteitä vaihdettiin kiivaasti hankkeen puolesta ja sitä vastaan. Puistosota syttyi huolesta, että vanha Seminaarinpuisto olisi nyt lopullisesti tuhoutumassa. Kompromissiin päästiin, kun kirjastorakennusta saatiin siirrettyä muutamia metrejä kohti kaupunkia ja vanhasta puustosta säilyi näin pieni osa. Arto Sipisen uudisrakennukset toivat odotetun helpotuksen yliopiston tilaongelmiin ja sulautuivat Seminaarinmäen rinteeseen luontevasti. Täydennysrakentaminen kuitenkin hävitti vanhan Seminaarinpuiston keskeisimmät maisemapuiston elementit ja pirstaloi puistoalueen lopullisesti osiin.

Vuonna 1974 silloinen biologian laitoksen professori Mikko Raatikainen ehdotti uudenlaisen viheraluepuutarhan perustamista tukemaan biologian opetusta. Viheraluepuutarha oli muunnos kasvitieteellisestä puutarhasta ja sen suunnittelutyö käynnistyi varsinaisesti vuonna 1980, jolloin Virve Veisterä loi yleissuunnitelman kampuksen viheralueille perustettavasta viheraluepuutarhasta. Seminaarinmäki nähtiin tässäkin vaiheessa suunnitelman keskeisimpänä alueena. Suunnitelmat olivat suuria, mutta niiden toteutus jäi Seminaarinmäellä keskeneräiseksi, kaupungin mailla sijaitsevan uuden Moirislammen puiston kunnostusta lukuun ottamatta.

Yliopistolle perustettiin vuonna 1989 viheraluepuutarhan amanuenssin toimi, ja yliopiston viheralueet saivat virallisen kasvitieteellisen puutarhan statuksen vuonna 1990. Seminaarinmäen harjumaisema ja koulupuutarhan jäänteet olivat kuitenkin jatkuvasti uhattuna, joten silloinen Rakennushallitus teetti Jyväskylän yliopiston maankäyttösuunnitelman, jonka keskeisin tavoite oli eheyttää alueen maisemakuvaa. 1990-luvun lopussa järjesteltiin alueen pysäköintialueita, kulkuväyliä sekä kasvillisuutta uudelleen.

Maisema-arkkitehti Juhani Rajalan suunnittelemaa Mattilanniemen puistoa alettiin rakentaa vuonna 1984, jolloin kampuksen lisärakentaminen eteni Mattilanniemeen ja alueen rakennukset valmistuivat. Kaupunginpuoleisen pohjoisosan suunnitelmasta vastasi Rajalan vihersuunnitelmaa osin hyödyntänyt Irmeli Kurttila. Suurin osa Mattilanniemen puistoalueen istutuksista tehtiin 1990-luvun alussa ja alueelle muodostui mittavat kasvikokoelmat. Ylistönrinteen kampuksen rakentaminen Mattilanniemen vastarannalle aloitettiin 1990-luvulla. Kampuksen rakentaminen keskitettiin rinteeseen, ja Jyväsjärven ranta jätettiin kulkuväyläksi. Ylistönrinteen ensimmäiset istutukset tehtiin kesällä 1991 Juhani Rajalan suunnitelman mukaan, mutta rakennuksia ympäröivät istutukset on suunnitellut arkkitehtitoimisto Sipinen.

2000-LUVUN MUUTOKSIA

Jyväskylän kasvitieteelliselle puutarhalle 2000-luku on ollut suurten muutosten aikaa. Kasvitieteellisen puutarhan ensimmäisen amanuenssin toimessa ansioitunut Hillevi Kotiranta eläköityi vuonna 2015, ja kampusalueen omistajana aloitti Suomen Yliopistokiinteistöt (SYK Oy) vuoden 2010 yliopistolain uudistuksen myötä. Seminaarinmäen puistoalueen kokonaisvaltainen kunnostus ja restaurointi aloitettiin vuonna 2012. Suunnittelutyö, josta vastasi Maisemasuunnittelu Hemgård Oy, tehtiin tarkkojen historia-, maisema- ja ympäristöselvitysten pohjalta. Ensimmäisenä kunnostettiin puiston vanhinta osaa ja myöhemmin edettiin Aallonpuiston puolelle. Koko kunnostustyön kantavana ajatuksena oli säästää ja suojella Seminaarinmäen uhanalaisia maisemapuiston piirteitä sekä historiallisia kasveja ja niiden kerrostumia. Vuonna 2022 saatiin yliopistolle jälleen kasvitieteellisen puutarhan suunnittelijan toimi, ja lisäksi Euroopan komissio myönsi huhtikuussa 2022 Jyväskylän Seminaarinmäen kampukselle Euroopan kulttuuriperintötunnuksen ensimmäisenä Suomessa ja Pohjoismaissa.

Lue lisää Museoviraston sivuilta: EHL-tunnus Seminaarinmäelle.

Lähteet ja lisätietoa:

Mari Forsberg: 125 vuotta Seminaarinmäen puistoalueiden historiaa (Julkaisija: Alvar Aalto Säätiö, Alvar Aalto-museo, Senaatti-kiinteistöt 2008)

Anna Karjula: Jyväskylän seminaarin puutarha ja Seminaarinpuisto vuosina 1863–1934 (Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto 1998)

Jussi Jäppinen (toim.): Pikkukaupungin pihoja ja puistoja. Kaupunkivihreän kehitysvaiheita Jyväskylässä (Julkaisija: Jyväskylän Puutarhaseura, Jyväskylä Seura 1996)

TERVETULOA TUTUSTUMAAN

Jyväskylän yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan!

Ulkoalueet ovat aina avoinna kaikille kävijöille ja kasvikylttejä löytyy etenkin Seminaarinmäen ja Aallonpuiston alueelta.

Katso tai tulosta täältä kartta omatoimikierrokselle Seminaarinmäen puutarhaan.

Lähtöosoite: Seminaarinkatu 15, 40100 Jyväskylä.